maanantai 24. huhtikuuta 2017

Isäni kotimaassa Algeriassa ensimmäistä kertaa!

Viime kesänä tein erään elämäni tärkeimmistä matkoista. Kävin ensimmäistä kertaa isäni kotimaassa Algeriassa. Halusin nähdä, mistä toinen puoleni tulee, löytää puuttuvia palasia ja vastauksia menneisyyteni palapeliin. Lähdin etsimään juuriani, identiteettiäni, ihmistä, joka syntyi kahden kulttuurin väliin tuntematta sitä toista koskaan. Voiko itsensä tuntea kokonaiseksi, jollei tiedä mihin kuuluu? En usko, että se ainakaan omalla kohdallani on mahdollista.
Juurillani Algeriassa ensimmäistä kertaa. Ainakin aurinkoinen ilmasto tuntui heti omalta.


Lähdimme matkaan mieheni ja tyttäreni kanssa viime heinäkuussa. Isäni ehdotti kyseistä ajankohtaa, koska muslimien Ramadan olisi silloin juuri päättynyt. Hän ei itse harjoita kyseistä uskontoa tai mitään uskontoa, ja siksi hän on lähtenytkin aikoinaan jo nuorena miehenä pois sieltä. "Pienten" viisumihankaluuksien jälkeen(olin unohtanut hakemuksista alkuperäiset passit, kun luulin, että kopiot riittävät ja DHL kiidätti ne viime tipassa Tukholmassa sijaitsevaan lähetystöön, jossa virkailija teki poikkeusnopean käsittelyn nyyhkittyäni aikani mokaani). Lopulta saimme tarvittavat paperit käteemme. Lensimme ensin helteissä kylpevään Pariisiin, joka on yksi lempikaupungeistani ja myös isäni entinen kotikaupunki. Vietimme siellä muutaman päivän ennen lentoamme Oraniin, joka on Algerian toiseksi suurin kaupunki ja jossa suurin osa sukulaisistani asuu.

Algerialaisessa hääasussa sukulaisten kotona. Harmi, ettei meikkaajaa saanut kaupan päälle, sillä paikalliset häämeikit ovat todella näyttäviä.



Isäni ja tanskalaisen kuusi vuotta nuoremman sisarpuoleni Miriamin olen tavannut pari kertaa aiemmin, mutta siitäkin on lähes 20 vuotta. Olemme pitäneet yhteyttä puhelimitse/skypellä, joten tiesimme, mitä toistemme elämään kuuluu. Isä oli silloin 20 vuotta sitten viisikymppinen menevä mies Kööpenhaminassa. Kulmakunnan kunkku. Nyt hän oli vanha ja kumarassa kun hän saapui minua Oranin lentokentälle vastaan. Ruskeat silmät tuikkivat silti tuttuun tapaan ja läppä lensi. Algerialaiset tuntuvat muutenkin hymyilevän jatkuvasti. Lämpö ja sydämellisyys huokuu heistä, eikä se ole teennäistä. Algeria on sillä tavalla suljettu maa, ettei sinne tehdä turistimatkoja, kuten esim. naapurimaihin Marokkoon tai Tunisiaan. Siksi sinne tarvitsee aina viisumin ja yksityismatkalle sukulaisen suosituksen.
Naisia Oranin rantabulevardilla. Voisin olla yksi heistä. Onneksi en ole.



Isäni ja äitini kohtasivat Helsingissä kesällä 1971. Äitini oli 29-vuotias, isä viisi vuotta nuorempi. Heidän välilleen kehittyi lyhyt, mutta kiihkeä suhde. Sen suhteen hedelmä minä olen. Uskon, että äitini toivoi suhteelta enemmän. Isäni ei ollut kuitenkaan valmis vastuuseen. Hän on karismaattinen ja hyväsydäminen, melkoinen supliikkimies, joten ymmärrän, kyllä mitä äitini hänessä näki. Äitini oli melko kokematon ja sinisilmäinen miesten suhteen. Maalaistyttö, joka tuli opiskelemaan kieliä ja kirjallisuutta Helsingin yliopistoon. Olen vuosien varrella paljon miettinyt heidän suhdettaan ja koittanut saada vastauksia. Tiedän nyt riittävästi, ehkä juuri sen, mitä minun kuuluukin. Arvoni ei ole siitä kiinni, miten vakava heidän suhteensa oli tai ei ollut. Olen arvokas ihminen joka tapauksessa. Tätä olen joutunut opettelemaan läpi elämäni, myös vaikeissa vaiheissa terapian avulla. En ole katkera, uskon, että kaikella on tarkoituksensa. Olen äitini kasvattama ja saanut häneltä riittävän hyvät eväät elämään joka tapauksessa.

Totta kai välillä kadehdin niitä, joilla on hyvä ja läheinen isäsuhde. Ovatko he eheämpiä? Heillä on joku, johon turvata elämän myrskyissä. Joku, joka antoi heille lapsena hyvän itsetunnon. Kehui heitä ja tsemppasi. Itse en saanut kovinkaan vakaita lähtökohtia elämälleni. Äitini kyllä teki parhaansa niissä vaikeissa olosuhteissa, joissa eli. Mikä tarkoittaa elämää kahta työtä tekevänä yksinhuoltajana, kahdelle tyttärelle, joista toinen oli vakavasti sairas ja päihdekierteessä ja joka lopulta kuoli vain 20-vuotiaana. Mutta se on toinen tarina, jonka ehkä myös kerron joskus. 
En näe isääni tässä kuviossa, kasvattamassa isosiskoani, toisen miehen tytärtä.  Eihän hän siinä vaiheessa pystynyt isäksi omallekaan tyttärelleen. Tähän kaikkeen nähden olen mielestäni pärjännyt hyvin. Saanut oman perheen, menestynyt ammatissani ja selvinnyt suht selväjärkisenä tähän päivään saakka. 


Tyttäreni Lumin kanssa Mascaran hehkuvassa kuumuudessa.




Isäni lähti jo ennen syntymääni. Hän tuli kyllä katsomaan minua, kun olin syntynyt, mutta lähti sitten jatkamaan elämäänsä. Olin huutomerkki 70-80 -luvun Suomessa. Sain vastata kysymyksiin tummuudestani, kysymyksiä, joihin en aina tiennyt vastausta. Sain kuunnella solvauksiakin, kantaa häpeää erilaisuudestani. Olen kuullut kaikki rasistiset haukkumasanat, jotka kaikki varmaan tietävät, joten minun ei tarvitse kirjoittaa niitä tänne. Myös aikuisena. Mutta ennen kaikkea puolustuskyvyttömänä lapsena. Nimeni oli tuolloin Khelif, mikä aiheutti aina sen ilmiön, että jouduin tavaamaan nimeä joka paikassa. Vaihdoinkin nimeni Malmiksi kahdeksannella luokalla. En halunnut kantaa sellaisen isän nimeä, jota en tunne. Ja suomalaisella sukunimellä varustettuna elämä täällä on muutenkin ollut helpompaa. En kaunistele: Suomesta löytyy rutkasti rasismia, joka nyt pakolaisvirtojen myötä on tietenkin nostanut vielä vaarallisemmin päätään.


Ja sitten eräänä iltana ollessani 10-vuotias, hän soitti. Sitä ennen olin saanut vain muutaman postikortin. Muistan aina sen illan. Vihreä lankapuhelimemme soi ja äitini vastasi. Hetken kuluttua äiti pyysi minut puhelimeen. Itse puhelun sisältöä en juurikaan muista. Olin häkeltynyt, mutta onnellinen. Isäni siis oli olemassa ja ajatteli minua. Hän pahoitteli, ettei ollut aiemmin ottanut yhteyttä. Olin kuulemma aina ollut hänen mielensä sopukoissa, mutta elämässä oli tullut vaikeuksia. Nyt asiat olivat tasaantuneet, hänellä oli perhe Kööpenhaminassa ja minulla siellä 6 vuotta nuorempi siskopuoli Miriam. Isäni ja Miriamin äiti ovat sittemmin eronneet. Isäni meni nyt vanhoilla päivillään vielä kerran naimisiin ja on vielä isä 10-vuotiaalle Melissalle sekä tämän 7-vuotiaalle pikkuveljelle, joten minulla on sisarpuolia Tanskassa. Puhelu käytiin englanniksi, koska meillä ei ole yhteistä kieltä. Toivoisin, että isäni  olisi antanut minulle ranskan kielen. Mutta asiat menivät miten menivät. Tiedän, että isäni katuu menetettyjä vuosia. Näin hänen surulliset silmänsä Algeriassa. Mennyttä ei kuitenkaan saa korjattua. Eika koskaan ei ole liian myöhäistä saada hyvää lapsuutta, sanotaan myös.
Mieheni, sekä isäni lapset uudesta liitosta. Nämä lapset ovat sisko-ja velipuoleni.




Isäni ja minä. Isäni kutsuu minua toisella nimelläni(Sofia), jonka hän lausuu Safia, kuten koko hänen puolen sukukin.


 Sukulaisnaisiani. Naisen paikka on siinä maassa keittiössä, mutta kyllä onneksi suurimmissa kaupungeissa naisia näkee yliopistoissa, yms. 

Mietin, miten sattumanvaraista elämä onkaan. Jos olisin syntynyt Algeriaan, missä olisinkaan nyt? Olisinko saavuttanut unelmiani? Olisinko onnellinen? Ehkä katkeruuden sijaan olenkin kiitollinen isälleni siitä, että sain kasvaa Suomessa. Ettei hän vaatinut minua itselleen. Että olen vapaa. Päässyt toteuttamaan unelmiani. Ollut vapaa uskonnon asettamista rajoituksista. Saanut mennä naimisiin sen henkilön kanssa, jota rakastin, en sen, jonka vanhempani minulle valitsivat. Saanut opiskella mitä haluan. Kokeilla rajojani. Laulaa julkisesti. Saavuttanut unelmiani. Tehnyt levyn, kirjoja, satoja lehtijuttuja, tv-ohjelmia, tätä blogia, jne. 

Itse halusin omalla kohdallani tehdä kaiken perinteiden mukaan, ”oikein”. Menimme mieheni kanssa  esimerkiksi naimisiin ennen lapsemme syntymää. Vaikken kuuluu kirkkoon, saimme kirkollisen siunauksen. Tulin eheäksi oman perheeni kautta.
Minä ja serkkuni Amina, joka on lääkäri Oranissa. Sylissään hänellä on veljensä yksivuotias tytär.


Setäni tarjoilee minttuteetä ja leivonnaisia herkullisen päivällisen päätteeksi.
Algerialaisia nuoria Oranin kaduilla.

Näköalapaikka vuorilla.


Mieheni Antin kanssa. Olemme olleet yhdessä jo 15 vuotta, joista naimisissa 13.


Mascara on isäni kotikaupunki. Nimi herättää hymyn huulilleni. Ilmankos pidän niin kovasti kyseisestä tuotteesta. Hän muutti sieltä parivuotiaana Oraniin, kun hänen biologinen äitinsä kuoli ja hänen isänsä meni uusiin naimisiin. Isäni sai peräti 7 veli- ja 2 –sisarpuolta. He ovat minun setiäni ja tätejäni. Heidän lapsensa ovat minun serkkujani. Näitä tätejä, setiä ja serkkuja, sekä isoäitini tapasin matkallani. Heissä oli paljon samaa kuin minussa. Eloisuus, hymyileväisyys, tarttuva nauru. Erityisesti serkkuni Amina tuntui läheiseltä.

Tätini silmistä paistoi lämpö, ilo, kun menimme hänen luokseen päivälliselle. Hän oli selvästi odottanut minua.
- Olen tehnyt couscousia, toivottavasti pidätte, hän sanoi englanniksi.  Hän on eläkkeellä englanninopettajan virasta, joten hän puhuu algerialaiseksi todella hyvää englantia. Muuten virallisia kieliä siellä ovat ranska ja arabia.

Kyllä algerialaisetkin naiset pärjäävät. Sikäläinen yhteiskunta on mennyt harppauksin eteenpäin. Kaukana ollaan silti vielä siitä missä me suomalaiset olemme. Serkkuni Amine(poika) on insinööri, siskonsa Amina on lääkäri. Toinen serkkuni Sara opiskelee niin ikään Pariisissa lääkäriksi. Tapaamme muuten nyt kesäkuussa, kun menen Pariisiin.

Minulla on serkkuja, se on uutta. Äitini puolelta minulla ei ole yhtään. Hänen ainoalla tänä keväänä menehtyneellä siskollaan ei ollut lapsia. Pienenä haaveilin aina isosta suvusta. Pöydästä, jonka äärellä italialaistyyppinen perhe kokoontuu syömään ja kinastelemaan leikkisästi. Rakkauden ilmapiiri. Nyt 44-vuotiaana koin sen, mutta silti kaikki oli toisin. Tunnelma ei kuitenkaan ollut vaivautunut puolin eikä toisin. Aistin lämmön, jolla minut vastaanotettiin. En tuntenut aiemmin näitä ihmisiä, mutta he ovat minun vertani ja lihaani.
96-vuotiaan isoäitini luona kylässä. Hän tekee edelleen itse lähes kaikki kotityöt ja on ikäisekseen todella hyvässä kunnossa. Todettakoon, että hän on isäni kasvattiäiti, koska biologinen äiti kuoli isäni ollessa parivuotias.


Myös matkan jälkeen kaikki on toisin. Tiedän nyt, mistä tulen ja olen entistä kiitollisempi siitä, että olen saanut kasvaa vapaassa ja turvallisessa Suomessa. Ja kiitollinen siitä, että olen saanut kuin saanutkin suuren perheen. Tarinan opetus lienee, ettei koskaan  ole liian myöhäistä. Menkää, uskaltakaa, tehkää, toteuttakaa unelmanne. Ettei tarvitse vanhana katua mitään. Terveiset muuten Koko Hubaralle ja kiitos Ruskeat tytöt -blogille, joka on toiminut minunkin vertaistukenani näinä vuosina.







SHARE:

7 kommenttia

  1. Hieno ja rohkea kirjoitus - kiitos, että jaoit sen meille <3

    VastaaPoista
  2. Kiitos, kun jaoit tämän. Hassua, nyt muuten ensimmäistä kertaa ajattelin, että sinussa on muutakin verta. Tuo lämpö ja vieraanvaraisuus on minullekin tuttua, sillä yhdet parhaat ystävämme ovat iranista, ja persialainen lämpö ja vieraanvaraisuus on varmasti samanlaista kuin arabien. Ja ruokaa pitää olla aina ja paljon!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Marjukka! Hassua, - useimmat kyselevät mistä juureni ovat, ja jotkut harvat, kuten sinä, eivät edes ajattele koko asiaa. Kaikki olemme kuitenkin samanlaisia ihmisiä, herkkiä ja haavottuvaisia. <3

      Poista
  3. Olipa tosi mielenkiintoista lukea toisen suomalaisen kokemuksia Algeriasta! Mekin ajelimme Mascaran läpi Oranin vierailulla ja ihan samalla tavalla kaupungin nimi hymyilytti :). Suomen rasismista meilläkin on valitettavan paljon kokemusta - olipa hyvä, että uskalsit ottaa tämän esiin!

    VastaaPoista
  4. Onpa hieno kirjoitus,tuli ihan tippa silmään:)

    VastaaPoista

Blogger Template Created by pipdig