keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Tältä paniikkikohtaus siis tuntuu!

Kerron nyt tämän täällä vaikka leimautuisin jonkin sortin varttihulluksi. Sain nimittäin eilen elämäni ensimmäisen paniikkikohtauksen. Se oli pelottavinta mitä minulle tähän 45 vuoden ikään mennessä on tapahtunut. Luulin kuolevani. Takana oli yllättäen stressaava kahden viikon loma syistä joita en nyt tässä eri osapuolia kunnioittaen ala erittelemään. Se yhdistettynä huonosti nukkumiseen ja matkusteluun tämän varmaan laukaisi. Viime yönä minut siis kiidätettiin ambulansilla sairalaan. Kaikki tapahtui nopeasti. Olimme lentäneet Málagasta Pariisiin, saapuneet hotellille ja tilanneet iltapalaa. Tunsin yhtäkkiä etten pysty nielemään palaakaan ja ja henkeäni ahdisti. Olen astmaatikko, joten imaisin ensihätään piipustani. Seuraavaksi alkoi huimata toden teolla. Käteni ja jalkani puutuivat, veri valahti pois päästä ja lopulta makasin maassa täristen. Sydän hakkasi ja käteni menivät jonkinlaiseen horkkaan ja vääntyivät kummalliseen asentoon, enkä saanut liikutettua niitä. En voinut edes itkeä, olin niin paniikissa. Luulin oikeasti saavani sydänkohtauksen tai vastaavan. Lapseni alkoi itkeä hysteerisesti, koska luuli tietenkin, että kuolen tai jotain. Hotellihenkilökunta tuli kysymään tarvitsenko ambulanssia ja onnistuin nyökkäämään. Ambulanssia odotellessa minuutit tuntuivat tunneilta ja olin varma, etten selviä. Miehenikin oli todella huolissaan ja silitti otsaani, mutta yritti pysyä rauhallisena jo lapsemmekin takia. Lopulta ambulanssiväki tuli. He tekivät kaikki rutiinitoimenpiteet, kuten mittasivat pulssin, verenpaineen ja ottivat pikaverikokeen. He eivät osanneet juurikaan englantia, joten hotellin tulkki oli tarpeen. He katsoivat myös verensokerini(en ollut syönyt kunnolla koko päivänä ja tietääkseni minulla ei ole diabetesta ainakaan vielä #sormet ristiin#.) Kaikki oli normaalia, mutta he halusivat vielä, että lääkäri tutkii minut sairaalassa. Lähdimme sairaalaan ja isä ja tytär jäivät hotellille.




Sairaalassa oli sama meno kuin koto-Suomessa. Kyseessä oli siis yleinen sairaala, joten juoppoa ja narkkaria piisasi. Mutta henkilökunta oli upeaa ja niin amblanssissa kuin sairaalassa minua autettiin rauhoittumaan. Jouduin odottamaan läääkäriä pari tuntia ainakin jona aikana minusta otettiin mm. sydänkäyrä. Se oli normaali. Koko tämän ajan makasin aloillani ja silti huimasi ja yökötti ja käsiä pisteli. Olin siis todella peloissani. Samalla mietin, miten lapsi ja isä hotellilla pärjäävät. No, hyvinhän he lännenleffaa katsellen. Lopulta isä jätti lapsen hetkeksi hotelliin ja tuli tuomaan minulle juotavaa ja syötävää. Tosin en saanut mitään alas.Enkä ole saanut vieläkään syötyä juuri mitään.





Lopulta kaikki tutkimukset valmistuivat ja pääsin tapaamaan lääkäriä(ihana tyyppi, ylempänä kuvissa). Kyseessä oli stressin, lentorasituksen ja astman yhdessä aiheuttama reaktio, eräänlainen paniikkikohtaus. Lääkäri oli lempeä ja puhui hyvää englantia. Hän antoi ohjeeksi levätä, lopettaa stressaaminen ja nauttia lomasta. Sain vielä happinaamarista avaavaa astmalääkettä. Vaikka tiesin, ettei minussa ole mitään fyysistä vikaa, pelkäsin silti ja pelkään yhä että kohtaus uusiutuu. 

Mitä tästä opin? Opin välttämään negatiivisten ihmisten seuraa, pitämään parempaa huolta itsestäni, rakastamaan itseäni ja ottamaan iisisti. Helpommin sanottu kuin tehty. Mutta pakko.
Kerron tämän siksi, että jos joku kokee joskus jotain vastaavaa, hän saa lohtua ja vertaistukea, että tästä kyllä selviää hengissä, vaikka se pelottavaa onkin. Aika näyttää kehittyykö tästä jatkuva, paniikkihäriö, jos, niin toivottavasti osaan elää sen kanssa. Eteenpäin, sanoi mummo lumessa!
SHARE:

20 kommenttia

  1. Anteeksi jos kuulostan ilkeältä. Mutta onko tuo kohtaus sinun toteama vai lääkärin? Poikaystäväni kärsii paniikkihäiriöstä ja löysimme tekstistä muutaman epäkohdan. Mm. "Vääntyivät kummalliseen asentoon", se ei ole paniikkikohtaukseen kuuluva oire eikä huimaus kuulu asiaan.
    Eniten epäilystä herättää tekstin dramaattisuus. Ja se, että toivot ettei muutu paniikkihäiriöksi. Ei yksi tai edes kaksi "paniikkikohtausta" tuo sinulle paniikkihäiriötä. Lisäksi diagnoosi todetaan psykiatrisessa ja vaatii pidempiä tutkimuksia.
    Oma tulkinta olisi: En ole täysin varma, mutta astmapiippu on lääke muiden joukossa joka tarkoittaa ettei se välttämättä toimi 100% tilanteissa. Astmakohtaus johon lääke ei ole tehnyt saa ihmisen luonnollisesti haukkomaan ylimääräistä happea. Liiallinen/liian vähäinen hapensaanti aiheuttaa raajojen puutumista ja pahaa oloa/heikotusta. Ja ns hyperventilointi johtuu kuitenkin stressin aiheuttamasta väsymyksestä/säikähdyksestä. Kehon ollessa väsynyt keho ei toimi täydellä teholla = hapensaanti vaikeampaa.
    Mutta onneksi lääkärit/ensihoitajat osasivat hommansa ja näin selvisit vain säikähdyksellä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paniikkikohtausten oireet vaihtelevat henkilön mukaan. Paniikkihäiriötä sairastaa lukemattomat ihmiset ympäri maailman. Jos poikaystävääsi ei huimaa niin se ei tarkoita sitä, etteikö toisia voisi paniikkikohtauksen aikana huimata. Itseäni huimaa ainakin ja pää tuntuu kevyeltä. Paniikkikohtauksessa kädet voivat puutua, vapista ja täristä, kuka voi väittää ettei jolla kulla kädet voisi vääntyä kummallisiin asentoihinkin.
      Dramatiikkaa paniikkikohtauksiin voi hyvinkin liittyä. Itsekin olen joutunut ensiapuun sydänfilmiin ja pahimmassa kohtauksessani makasin muutamia tunteja vessan lattialla tärisemässä kunnes äitini raahasi minut ulos raittiiseen ilmaan ja sai ajatukseni rauhoitettua.
      Myöskin minä pahoittelen jos kuulostan ilkeältä mutta sinun kommenttisi vaikuttaa aika aiheesta tietämättömältä enkä suosittelisi tekemään tulkintoja myöskään astamasta, astmakohtauksista tai sen hoitoon käytettävistä lääkkeistä.

      Itse blogauksen kirjoittajalle toivon tsemppiä ja hyvää lomaa. Mitään hokkuspokkustemppua en paniikkikohtausten torjumiseen osaa kertoa, itselläni toimii se, että kun tunnen ensioireiden tulevan, käännän ajatukseni heti alkuunsa jo täysin toisaalle vaikka väkisin. Taktiikan olen oppinut 20 vuoden aikana mitä minulla kohtauksia on ollut.

      Poista
    2. Nyt on sitten ihan psykiatrin lausunto siitä, että kyseessä oli paniikkikohtaus. Se ei todellakaan loppunut tuohon iltaan vaan olen kärsinyt peloista siitä lähtien. Nyt aloitan oikean (väliaikaisen) lääkityksen ja terapian. Ajattelen, että näistä asioista on hyvä puhua, ilman häpeää.

      Poista
  2. Näin lääkäri ja ensihoitajat totesivat. Ei kai 100% varmuutta voi olla. Teksti kuulosti dramaattiselta koska tilanne sitä oli.

    VastaaPoista
  3. Kyllä minua huimaa, ja monesti pyörtynytkin. Johtuu hyperventiloinnista yleensä. Mutta eivät raajat vääntyilleet. Kohtauksetkin ovat yksilöllisiä. Minä yleensä itken ja tulee tarve päästä mahdollisimman pian pois/muuttua näkymättömäksi.

    VastaaPoista
  4. Itseasiassa minulla on aiheesta kokemuksia ja myös omia kohtauksia. Kärsin ahdistuskohtauksista joihin joudun syömään rauhottavia. Joskus kohtaus menee myös paniikin puolelle.
    Saisin kohtauksistani todella dramaattista tekstiä jos tahtoisin. Mutten koe sitä tarpeelliseksi saati tunne tarvetta pelätä, että tämä menisi häiriö tasolle.
    Tekstin olisi voinut mielestäni kirjoittaa vähemmän dramaattisesti. Koska paniikkikohtaus on tilanne mikä tulee ja menee. Toisille se on arkipäivää. Muuten en olisi koko tekstiin tarttunut ellei sitä olisi kirjoitettu noin dramaattisesti ja tehdän asiasta sellaista, että kuolema on ollut lähellä ja mitään ei ole ollut tehtävissä. Koska kuitenkin sairaalaan on päästy ja saatu hoitoa. Tilanteeseen on heti tartuttu.
    Esim näen Saary sinun kokemuksesi vakavempana, mutta et muotoillut asiaa dramaattisesti joka tekee kokemuksestasi paljon uskottavamman.
    En epäile ettei kohtaus ole tullut ja ettei tilanne ole tuntunut dramaattiselta. Mutta en ymmärrä miksi paniikkikohtauksesta pitää kirjoittaa kuin sydänkohtauksesta. Tottakai tilanteesta puhuminen/kirjoittaminen helpottaa ja se on hyvä. Kokemus on varmasti ollut pelottava. Mutta tekstistä tule kuva, että nyt on hengenlähtö ollut lähellä. Mitä ei ole ollut, koska tilanne on ollut hallinnassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moikka, olet toki oikeutettu mielipiteeseesi. Kokemukseni oli pelottava ja vaikka tiesin että tilanne oli hallinnassa, niin irrationaalisesti pelkäsin koko ajan. Vaikka lääkäri ja hoitajat olivat vieressä, pelkäsin. Kunnes lopulta nukahdin ja kun heräsin, näytti maailma varsin erilaiselta paikalta.Silti jo seuraavana ja sitä seuraavana päivänä ahdisti uudelleen ja kohtaus oli monta kertaa tuloillaan. Koitin vain rauhoittaa itseni. Ja otin myös lääkettä.

      Poista
    2. Ps, Todellakin toivon, että tämä on ohimenevää. Muuten elämä ei ole kovin hauskaa.

      Poista
  5. Paniikkikohtaus voi tuntua sydänkohtaukselta.tuohon on apu, xanor 0,25-1mg niin tokenee

    VastaaPoista
  6. Tsemppiä, toivottavasti lepäämisestä olisi apua!

    VastaaPoista
  7. Nyt on sitten ihan psykiatrin lausunto siitä, että kyseessä oli paniikkikohtaus. Se ei todellakaan loppunut tuohon iltaan vaan olen kärsinyt peloista siitä lähtien. Nyt aloitan oikean (väliaikaisen) lääkityksen ja terapian. Ajattelen, että näistä asioista on hyvä puhua, ilman häpeää.

    VastaaPoista
  8. Voi Mia, tsemppiä sinulle. Ensimmäinen paniikkikohtaus ON aina dramaattinen, kun ei tiedä, mistä on kyse. Onneksi menit lääkäriin ja sait selvyyden. Terapiassa saat välineitä, joiden avulla pikku hiljaa tulet pärjäämään paremmin kohtauksien kanssa tai välttämään ne jopa kokonaana. Pahinta paniikkihäiriössä on se, että niitä alkaa pelkäämää niin, että ne alkavat rajoittamaan elämääsi. Siihen et rupea, ethän? Pidä huolta itsestäsi, liiku, nuku ja syö hyvin. Iso halaus. T. Susanne

    VastaaPoista
  9. Tsemppiä sinulle Mia! Itsellänikin oli vastaava kokemus noin kymmenen vuoden takaa Lontoossa, siellä vähän sama meininki ensiavussa :D

    Hienoa että kirjoitat asiasta julkisesti, itsekin olen muutaman postauksen tehnyt omista kokemuksista. Mitä enemmän tästä puhutaan, sen rohkeammin ihmiset uskaltavat hakea apua ja kertoa ystävilleenkin ilman pelkoa, että leimautuisi hulluksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Katja! Pitääpä käydä lukemassa postauksesi. Olen samaa mieltä, että mitä enemmän puhutaan sen parempi. Ilman häpeää. Olemme kaikki vain haavoittuvaisia ihmisiä.

      Poista
  10. Itse olen saanut paniikkikohtauksen auton ratissa. Se oli hirveää! Tiedän suunnilleen mitä tarkoitat tuolla käsien vääntymisellä. Minä en saanut juomapullon korkkia auki, koska kädet olivat toimintakyvyttömät. Hirveää oli ja olen tuon yhden kerran sen saanut pitkän unettoman jakson päätteeks (vauvavuodet * 2). Tsemppiä sulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huh huh! Voin vain kuvitella, miten pelottavaa, kun se tulee autossa! Lääkäri selitti, että tuo vääntyily johtui yksinkertaisesti hyperventiloinnista, eikä sinänsä ole vaarallista. Yleensä ihminen lopulta pyörtyy ja alkaa sitten hengittää normaalisti ja tunto palaa raajoihin.

      Poista
  11. Kuvailit paniikkikohtauksen juuri sellaisena kun itselläni on. Nykyään alkaa huimaavasta tunteesta ja joskus tulee kylmähiki. Onneksi saan kuriin sen nykyään jo mutta nielemisvaikeudet ovat arkipäivää jo neljättä vuotta :( kaverillani on sellaisia kohtauksia että muistuttavat esim sydäriä tai aivoinfarktia hyvin aidosti ja muuttaa muotoaan välillä. Monesti on lanssin tilannut ja on aina dramaattinen kohtaus silloin. Arkipäivää ehkä mutta ei siihen kaikki totu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tsemppiä meille! Ja sun kaverille, kuulostaa tosi pelottavalta, toivottavasti ei itsellä mene noin pahaksi koskaan.

      Poista

Blogger Template Created by pipdig