lauantai 1. heinäkuuta 2017

Miksi pitäisi hävetä?

Kiitos kaikille palautteesta koskien viime postaustani paniikkikohtauksestani. Sain pääosin positiivista palautetta, mutta mukaan mahtui myös eräs epäilijä. Eikä siinä mitään. Ihme, ettei enempää kuin yksi, kun Suomessa ollaan. Itsehän puhuin paniikkikohtauksesta jo ennen kuin lääkäri oli sen varmistanut. Pariisissa toki lääkäri varmisti asian jo, mutta koska huono olo ja ahdistus jatkuivat täällä Suomessa, kävin eilen lääkärikeskus Aavassa juttelemassa asiantuntijan kanssa. Saan nyt asianmukaista hoitoa ja olen toivottavaasti pian ennallani. Olo on jo rutkasti parempi nyt kun olen kotona. Otan iisisti ja hengittelen hetken kerrallaan. Välillä itkettää, mutta mitä sitten? Jos tästä jotain opin, niin ottamaan iisiisti ja arvostamaan jokaista tervettä päivää. Mielen sairaudet ovat tässä maassa turhan vaiettuja. Niistä pitäisi pystyä puhumaan ilman häpeää samalla tavalla kuin vaikka keuhkoputkentulehduksesta. Sillä ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, jonka tämä omakin kohtaukseni jälleen kerran todisti. Jos ihminen oireilee tällä tavoin, se usein kertoo siitä, että hän on yrittänyt olla liian kauan liian vahva. Kukaan ei  jaksa kaikkea ja on yksilöllistä, mikä kenelläkin kamelin selän katkaisee. Koitan nyt keskittyä positiiviseen ja paranemiseen enkä anna pelkojen vallata mieltäni. Olen kuitenkin perusterve ihminen. Mieleni, sisälläni myllertävä kova ahdistus teki minulle vain tepposet. Tyttärelleni selitän, että äiti on nyt vähän kipeä, mutta paranee kyllä. Kaikki sairastelevat, lapset sekä aikuiset. Minulle on aivan sama, jos joku nyt pitää minua hulluna. Olen vain ihminen ja olen kokenut elämässäni kaikenlaista traumaattistakin isättömyydestä turvattomaan lapsuuteen ja siskon kuolemaan, joten ei ihme, että esim. parikymppisenä sairastuin pahaan astmaan ja sen jälkeen vakavaan syömishäiriöön. Lapsen syntymää ennen kärsin pakkoajatuksista ja syntymän jälkeen pamahti päälle kilpirauhasen liikatoiminta ja lopulta "struuma", eli tulehtunut kilpirauhanen leikattiin minulta kokonaan pois. Nyt kuulin, että uusimmissa kokeissa arvot heittelehtivät taas yläkanttiin, mikä osaltaan saattaa vaikuttaa tämän paniikkikohtauksen puhkeamiseen. En puhu paniikkihäiriöstä, koska kukaan ei osaa tässä vaiheessa sanoa, muodostuuko siitä minulle pysyvä sairaus, vai puhutaanko ns. kertalaakista. En soisi sairautta pahimmalle vihamiehellenikään, enkä itsekään koe sitä ansaitsevani. Toivon tsemppiä meille kaikille eri asioiden kanssa kamppaileville. Vaikeudetkin kuuluvat elämään ja tärkeintä on, että uskaltaa avata suunsa ja hakea apua. Ei jäädä yksin. Seuraavissa postauksissa palaan taas muodin ja kauneuden pariin, joten ei hätää. Elämän kaikki värit.


SHARE:

Ei kommentteja

Lähetä kommentti

Blogger Template Created by pipdig